Läheisneuvonpito

Läheisneuvonpito kehitettiin Uudessa-Seelannissa lakisääteiseksi menettelyksi sekä huostaanottoasiassa että nuoren rikoksentekijän asiassa 1980-luvun lopulla. Se on kiinteä osa päätöksentekoprosessia. Läheisneuvonpidolla haettiin tuolloin ratkaisuja tilanteeseen, jossa maoriperheiden lasten huostaanottojen määrä oli suuri, ja lastensuojelutoimien tuloksia ja kustannustehokkuutta haluttiin parantaa. Tavoitteena oli lapsen turvallisuuden lisääminen ja perheen hyvinvoinnin lisääminen.

Suomessa Läheisneuvonpitoa käytetään eri-ikäisten lasten ja perheiden kanssa lastensuojelun asiakasprosessin eri vaiheissa esimerkiksi:

• asiakkuuden vireille tullessa
• asiakassuunnitelmia laatiessa
• kriisitilanteissa
• huostaanottoselvityksessä
• huostaanoton vaihtoehtojen selkiyttämisessä
• lapsen kotiutusvaiheessa
• jälkihuoltosuunnitelmaa tehtäessä.

Läheisneuvonpidon taustalla vaikuttavat useat teoriat ja lähestymistavat, mm. voimavarakeskeinen ongelmaratkaisuteoria, jossa korostuu asiakkaan ja työntekijän näkökulmien yhdistämisen mahdollistama luova ongelmanratkaisu, asiakkaan voimaannuttamiseen ja vaikutusmahdollisuuksien kasvattamiseen pyrkivä empowerment-periaate, verkostotyön ja -terapian periaatteet. Läheisneuvonpidon taustalla on nähtävissä edellisten lisäksi myös muun muassa ratkaisukeskeisen terapian periaatteita, joiden mukaisesti keskitytään ratkaisuihin, voimavaroihin ja muutoksen mahdollisuuksiin ongelmien sijasta. Läheisneuvonpito voidaan nähdä myös restoratiivisen sosiaalityön muotona, jossa keskitytään korjaavaan prosessiin syyllisten etsimisen sijasta ^[2]. Keskeistä on lapsen tieto ^[3], dialogisuus ^[4] ja vallankäytön läpinäkyvyys ^[5]. Läheisneuvonpito eroaa muista verkostotyöskentelyn tavoista siten, että läheisneuvonpidolla on selkeä rakenne ja läheisverkostoja aktivoidaan ja valmistellaan neuvonpitoon enemmän kuin muissa verkostotyön muodoissa ^[6].

Läheisneuvonpidon taustateorioita yhdistää ajatus läheisverkoston aktivoimisen sekä dialogisen tiedon tuottamismallin perhettä vahvistavasta vaikutuksesta. Yhteistä on myös näkemys asiakkaan osallisuudesta ja asiakkaasta asiantuntijana, jolla on vahvuuksia, kykyjä ja resursseja. Asiakkaan itsetunnon ja pystyvyyden lisääminen nähdään muutoksen mahdollistajana. Sosiaalityön ammattilaisten tehtävänä on rakentaa asiakkaaseen yhteistyösuhde, joka auttaa asiakasta uskomaan kykyihinsä ja löytämään ratkaisuja omiin ongelmiinsa. Edellä mainittujen lisäksi prosessin vapaaehtoisuus, avoimuus ja toisaalta asiakkaan yksityisyyden kunnioittaminen sekä erityisesti lapsen ja lapsen tarpeiden nostaminen keskiöön ovat kantavia tausta-ajatuksia ^[1]. Näiden periaatteiden nähdään vahvistavan ja tiivistävän lapsen sosiaalista tukiverkkoa ja edesauttavan esimerkiksi perheen sitoutumista laadittuun asiakassuunnitelmaan perinteistä asiakkuusprosessia enemmän, ja tätä kautta vaikuttavan lapsen hyvinvointiin ^[7].

Suomessa Läheisneuvonpito-menetelmää on kokeiltu, kehitetty ja tutkittu lastensuojelun yhteydessä yhteistyössä pilottikuntien ja järjestöjen kanssa 1990-luvun lopulta lähtien. Menetelmää kehiteltiin ja pilotoitiin vuosina 1998–2000 Stakesin (nyk. THL) projektissa. Suomalainen sovellus luotiin yhteistyössä asiakkaiden, sosiaalityöntekijöiden, järjestöjen ja tutkijoiden kanssa. Läheisneuvonpitoa on Stakesin  projektin jälkeen kokeiltu useissa projekteissa ja kunnissa eri puolilla maata. Pääkaupunkiseudulla läheisneuvonpitoa on kehitetty Helsingin sosiaaliviraston ja Soccan Heikki Waris -instituutissa vuodesta 2002 alkaen. Helsingissä läheisneuvonpito on osa Helsingin sosiaaliviraston lastensuojelun palveluja.

Läheisneuvonpitoa soveltuu käytettäväksi eri-ikäisten lasten perheiden kanssa lastensuojelun asiakasprosessin missä tahansa vaiheessa. Läheisneuvonpitoa on lastensuojelun asiakasprosessin lisäksi käytetty muun muassa huoltoriitatilanteissa sekä nuorten rikostentekijöiden asioissa, kehitysvammaisten, mielenterveyskuntoutujien arjen järjestämisessä sekä vanhustenhuollossa.

Perheen kanssa asioivat viranomaiset tilaavat neuvonpidon puolueettomalta koollekutsujalta (co-ordinator) tilanteissa, joissa perheen kanssa asioivat viranomaiset katsovat sen tarpeelliseksi ja asiakas suostuu siihen. Koollekutsuja voi olla maallikko tai ammattilainen, joka on riippumaton sosiaalitoimistosta, asiakastapauksesta sekä päätösvastuusta. Hänen kanssaan laaditaan sopimus.

Läheisneuvonpidon vaiheet ovat:

1. Valmisteluvaihe
2. Varsinainen läheisneuvonpito, joka jakautuu kolmeen osaan:
   • Tiedonanto
   • Läheisten keskinäinen neuvonpito
   • Suunnitelman esittäminen ja hyväksyminen
3. Seurantavaihe

Valmisteluvaiheessa laaditaan kirjalliset sopimukset läheisneuvonpidon toteuttamisesta asiakastapaamisessa, johon osallistuu koollekutsuja, sosiaalityöntekijä ja asiakas. Sopimuksessa määritellään yhteistyössä mitä asioita ja teemoja läheisneuvonpidossa käsitellään, sekä se, keitä työntekijöitä läheisneuvonpitoon kutsutaan ^[1]. Lapsi ja huoltajat voivat käsiteltävien asioiden lisäksi ehdottaa neuvonpitoon kutsuttavia työntekijöitä. Koollekutsuja sopii lapsen ja vanhempien kanssa myös siitä, kuka kutsuttavista toimii lapsen avustajana läheisneuvonpitoprosessin aikana. Avustaja voi olla lapselle läheinen ihminen lukuun ottamatta omia vanhempia ja tuttuja työntekijöitä. Ennen neuvonpitoa kaikki mukaan kutsutut ammattilaistahot laativat yhteenvedon tilanteesta. Tarkoitus olisi, että asiakas saa etukäteen tietää ja koollekutsuja voi etukäteen käydä asiakkaan kanssa läpi yhteenvetojen sisällöt.

Varsinaista läheisneuvonpitokokousta vetää neuvonpidon koollekutsuja. Ensimmäisessä, tiedonantovaiheessa paikalle kutsutut viranomaistahot kertovat avoimesti oman huolensa sekä lapsen tilanteen käsittelyn ja ratkaisun kannalta oleelliset tietonsa sekä sen, miten he ovat toimineet ja mitä tukea voivat jatkossa tarjota. Keskusteluissa pohditaan ratkaisuja, jotka huomioivat sekä perheen ja läheisten että ammattilaisten resurssit ja tilanteen. Kaikilla osallistujilla on mahdollisuus mielipiteensä esittämiseen sekä tarkentavien kysymysten esittämiseen. Lapsen avustaja voi kertoa lapsen puolesta tai yhdessä hänen kanssaan lapsen huolista ja toiveista. Tapaamisen toisessa vaiheessa, läheisten keskinäisessä neuvonpidossa, lapsi, vanhemmat ja mukaan kutsutut läheiset keskustelevat ilman ammattilaisia. Tavoitteena on laatia suunnitelma lapsen tilanteen ratkaisemiseksi. Suunnitelman laatimisessa käytetään hyödyksi edellisessä vaiheessa viranomaisten ja läheisten toimesta esiin tuotuja tietoja. Tarkoitus on löytää sellaisia lapselle turvallisia, läheisverkoston ja auttajatahojen voimavaroja ja resursseja yhdistäviä ratkaisuja. Lapsen avustajan tehtävänä on tarvittaessa muistuttaa läheisiä siitä, että suunnitelmaa laaditaan lapsen näkökulmasta. Hän myös varmistaa, että lapsi tulee kuulluksi ja voi osallistua keskusteluun. Suunnitelman kannalta on tärkeää jakaa vastuut sovittujen asioiden toteuttamisesta ja sopia miten toimitaan, mikäli suunnitelman toteutumisessa on ongelmia. Suunnitelma on valmis esiteltäväksi, kun kaikki ovat asioista yksimielisiä. Kolmannessa vaiheessa läheiset esittelevät tekemänsä konkreettisen suunnitelman sosiaalityöntekijöille, jotka voivat esittää tarkentavia kysymyksiä. Sosiaalityöntekijät hyväksyvät suunnitelman tarkistettuaan sen toteuttamisen mahdollisuudet ja varmistavat sen turvaavan riittävässä määrin lapsen hoidon ja huolenpidon. Suunnitelma toimii lastensuojelulain edellyttämänä avohuollon, sijaishuollon tai jälkihuollon asiakassuunnitelmana ja vanhemmille laadittavana asiakassuunnitelmana. Tässä vaiheessa sovitaan seurantakokouksien pitämisestä.

Seurantakokouksessa lapsi ja läheiset arvioivat yhdessä työntekijöiden kanssa sitä, miten suunnitelma on käytännössä toiminut. Suunnitelmaan tehdään tarvittaessa korjauksia. Seurantakokouksia on vähintään yksi, yleensä useampia.

Läheisneuvonpitoprosessit kestävät keskimäärin hieman vajaasta vuodesta 1,5 vuoteen, toisinaan pidempäänkin. Nykyisin käytössä on myös ns. akuuttiläheisneuvonpito, joka on aiempaa nopeammin käynnistyvä, kevyempää valmistelua vaativa työmenetelmä, joka on kehitetty Läheisneuvonpidon pohjalta.

Läheisneuvonpidon tutkimuksessa on painottunut taustateorian kuvaaminen sekä neuvonpitoprosessin kuvaaminen ja arvioiminen ^[2][8]. Tulosmuuttujina tutkimuksissa ovat olleet muun muassa osallistujien tyytyväisyys sekä implementaatioon liittyvät muuttujat, esimerkiksi se, onko Läheisneuvonpito johtanut toimintasuunnitelmaan sekä se, miten suunnitelma on toteutunut asiakkaiden kohdalla. Tutkimuksia, joissa vaikuttavuutta on arvioitu lapsen ja perheen hyvinvointiin liittyvien tulosmuuttujien, esimerkiksi sijoitusten/huostaanottojen tai lapsen kaltoinkohtelun määrän kehityksen tai perheen toimintakyvyn arvioinnin kautta, on toistaiseksi vähän. Tämä vaikeuttaa menetelmän vaikuttavuuden arviointia suhteessa lapsen hyvinvointiin ja turvallisuuteen ^[8].

Kirjallisuudessa on kyseenalaistettu näkemys, jossa Läheisneuvonpito nähdään ensisijaisesti työmenetelmänä. On tuotu esiin Läheisneuvonpidon olevan ennemminkin lähestymistapa tai viitekehys, jonka ensisijaisena tarkoituksena on asiakkaan osallisuuden vahvistaminen ja lapsen oikeuksien toteutuminen, minkä katsotaan vaikuttavan sopivien tutkimusmenetelmien ja -asetelmien valintaan (mm. ^{[9][10][11][12][13]}).

Läheisneuvonpidon katsotaan kuuluvan laajempaan samansukuisten menetelmien ryhmään (”Family Group Decision Making” ^[7]), johon kuuluu Läheisneuvonpidon lisäksi useita menetelmiä (mm. Family Unity Meeting, Team Decision Making, Family Team Conferencing). Tässä arviossa rajaudutaan ainoastaan Läheisneuvonpitoa käsittelevään tutkimukseen lukuun ottamatta meta-analyysia, jossa oli mukana Läheisneuvonpidon lisäksi myös muita samaan teoriapohjaan perustuvia menetelmiä. Näin ollen mm. Berzinin ja kollegoiden satunnaistettu kokeellinen tutkimus ^[14] rajautuu tämän arvion ulkopuolelle (perheille annetun intervention ollessa muu kuin Läheisneuvonpito).

Seuraavaksi esitellään Läheisneuvonpitoa koskeva tutkimuskirjallisuus:

• meta-analyysi
• satunnaistetetut vertailukoetutkimukset
• kvasikokeellinen tutkimus
• Pohjoismaiset laadulliset tutkimukset.

Meta-analyysi
Dijkstran ja kollegoiden meta-analyysin ^[15] sisäänottokriteerit tutkimuksille olivat:

1. tutkittavaa menetelmää käytettiin lapsi- tai nuorisoasiakkaiden ja heidän perheidensä kanssa
2. tulosmuuttujat liittyivät lasten kaltoinkohteluun, kodin ulkopuolisten sijoitusten määrään ja kestoon tai asiakkaan palvelutarpeiden myöhempään määrään/kestoon (vähäisemmän palveluiden tarpeen katsottiin heijastavan perheen tilanteen tasaantumista ja kohentumista)
3. tutkimuksessa käytettiin kontrolliryhmää
4. tutkimuksessa oli käytetty tilastollisia analyyseja, jotka mahdollistivat meta-analyyttiset menetelmät.

Kaikissa mukana olevissa tutkimuksissa käytettiin menetelmiä, jotka pohjautuvat Läheisneuvonpitoon, mutta työmenetelmien käytäntöjen välillä oli todettavissa variaatiota esimerkiksi sen suhteen, laatiiko perhe jatkosuunnitelmaehdotuksen ilman ammattilaisia vai ammattilaisten kanssa. Dijkstra kollegoineen ^[15] löysi 14 edellä mainitut kriteerit täyttävää tutkimusta (12 erillistä aineistoa), näiden yhteenlaskettu otoskoko oli 88 495. Näistä kaksi oli satunnaistettuja vertailukoetutkimuksia ja 12 kvasikokeellista tutkimusta, joista ainoastaan kaksi prospektiivista. Moderaattoreina analyysiin sisällytettiin tutkimuksen laatu (satunnaistettu vertailukoe vs. kvasikokeellinen tutkimus sekä julkaisuvuosi), otoksen piirteet (esim. lapsen ikä, perheen etninen ryhmä, sosioekonominen asema) ja Läheisneuvonpidon piirteet (esim. laatiiko perhe jatkosuunnitelma ehdotuksen ilman ammattilaisia vai ammattilaisten kanssa). Seuranta-aika oli 14–32 kuukautta.

Satunnaistetut vertailukoetutkimukset
Hollingshead kollegoineen arvioi kolmevuotisessa satunnaistetussa vertailukoetutkimuksessa ^[16] Läheisneuvonpidon vaikutusta

• lastensuojelun palveluihin uudelleen ohjautumiseen (re-referrals/re-reports)
• aiheelliseksi todettuihin ja asiakkuuteen johtaneisiin uudelleen ohjautumisiin (substantiated re-referrals)
• sijoituksiin USA:ssa.

Perheet (n = 540 ; 270 Läheisneuvonpito-ryhmässä, 272 vertailuryhmässä) saivat lastensuojelun palveluita kotiin. Lopullisesta analyysista poistettiin puuttuvien tietojen vuoksi perheitä niin, että lopulliseen analyysiin jäi 503 perhettä, joiden samankaltaisuus keskeisten demografisten ja psykososiaalista riskiä kuvaavien muuttujien osalta varmistettiin tilastollisesti. Satunnaistaminen tapahtui sen jälkeen, kun lastensuojelun työntekijät olivat ohjanneet perheen Läheisneuvonpitoon. Vertailuryhmä sai tavanomaisia lastensuojelun palveluita. Läheisneuvonpito-ryhmä osallistui Läheisneuvonpitoon keskimääriin 41 päivää siihen ohjaamisen jälkeen. Läheisneuvonpitoon ohjautuneista perheistä 30 prosenttia ei osallistunut interventioon (yleisin syy tähän oli perheen kieltäytyminen), mutta myös nämä perheet analysoitiin siinä ryhmässä, johon heidät oli satunnaistettu hoitoaieanalyysin mukaisesti.

Hollannissa on tehty satunnaistettu vertailukoetutkimus ^[17], jossa on arvioitu Läheisneuvonpidon vaikuttavuutta satunnaistetun vertailukoetutkimuksen kautta. Ensisijaiset tulosmuuttujat liittyvät lapsen hyvinvointiin ja turvallisuuteen (mm. lapsen kaltoinkohtelun väheneminen), toissijaiset tulosmuuttujat liittyvät muun muassa perheen toimintakykyyn, kontrollin/voimaantumisen tunteeseen sekä sosiaalisen verkoston toimintaan. Mittarit ovat standardoituja. Mahdollisina tuloksia moderoivina muuttujina analysoidaan Läheisneuvonpidon implementaatioon sekä perheeseen ja työntekijöihin liittyviä muuttujia. Tutkimuksessaon tehty myös kustannusvaikuttavuusanalyysi. Tuloksia on julkaistu hyödyntäen tutkimuksen osa-aineistoa, johon kuului 69 lastensuojelun piirissä olevaa perhettä, näistä 46 Läheisneuvonpito-ryhmässä ja 23 vertailuryhmässä ^[18].

Kvasikokeellinen tutkimus
Sundell & Vinnerljung ^[19] vertasivat Ruotsissa 99 läheisneuvonpitoon osallistunutta alle 17-vuotiasta lasta perheineen vertailuryhmään, joka koostui 149 lastensuojelun tavanomaiseen asiakastyöhön osallistuneeseen lapseen perheineen. Tutkimus oli prospektiivinen, lapsia ja perheitä seurattiin kolme vuotta Läheisneuvonpitoprosessin jälkeen. Läheisneuvonpito-ryhmään tulivat mukaan kaikki vuoden aikana läheisneuvonpitoon ohjautuneet perheet 10 toimipaikan alueelta. Läheisneuvonpitoa koskevasta kirjallisuudesta esiin nostetut hypoteesit olivat

• palvelutarpeen väheneminen
• psyykkisen ja fyysisen kaltoinkohtelun väheneminen
• perheen lähipiirin tekemien viranomaisilmoitusten lisääntyminen tilanteissa, joissa se on tarpeellista
• sijoitusten tapahtuminen lapsen lähipiiriin aiempaa useammin
• päätettyjen lastensuojeluasiakkuuksien määrän kasvu
• myönteiset asiakkuuteen ja prosessiin liittyvät kokemukset Läheisneuvonpitoon osallistuneilla.

Analyyseissa kontrolloitiin lapsen ikä, sukupuoli, perhetausta, kontaktiin johtaneen ongelman tyyppi ja vakavuusaste. Mittareina toimivat läheisneuvonpidosta systemaattista tietoa keräävä lomake ^[20], jonka täyttivät läheisneuvonpidon koollekutsujat, ja jossa kartoitettiin jokaisen läheisneuvonpitoon osallistuneen käsityksiä lapsesta, omasta voimaantumisen kokemuksesta (empowerment), tehdystä suunnitelmasta sekä lapsen tulevaisuudesta. Seurannassa kerättiin tietoa rekistereistä: lapsen ja perheen palveluihin ohjautuminen, palvelutarpeen syy, lähettävä taho, kaltoinkohteluepäilyihin liittyvien tutkimusten johtopäätökset, sijoitusten tyyppi ja kesto. Kaikista tapauksista arvioitiin myös lapsen ongelmien vakavuusaste tutkimuksen alussa ja tutkimuksen lopussa.

Pohjoismaiset laadulliset tutkimukset
Sundell, Vinnerljung & Ryburn ^[21] tutkivat Ruotsissa ja Iso-Britanniassa sosiaalityöntekijöiden (n = 219) käsityksiä ja asenteita liittyen Läheisneuvonpitoon kyselylomakkeella, joka sisälsi 11 kysymystä Läheisneuvonpidosta ja kahdeksan kysymystä lasten kaltoinkohteluepäilyjen tutkimisesta yleisesti. Läheisneuvonpitoa koskevat kysymykset liittyivät esimerkiksi siihen, miten tärkeinä perheen sukulaisten ja lähipiirin sekä perheen itse laatiman suunnitelman roolia pidettiin perheen ongelmien ratkaisussa.  Kysymyksiin vastattiin viisiportaisella Likert-asteikolla. Lisäksi kysyttiin missä määrin vastaajat olivat käyttäneet Läheisneuvonpitoa työssään. Läheisneuvonpitoa koskevien kysymysten Cronbachin alpha oli 0.69.

Tarja Heinon johtamassa yhteispohjoismaisessa Family Group Conference From a Child Perspective -hankkeessa (2003–2006) kerättiin tietoa Läheisneuvonpidosta lastensuojelun kontekstissa Tanskasta, Suomesta, Islannista, Norjasta ja Ruotsista. Tavoitteena oli tuottaa tietoa lapsen asemasta ja osallisuudesta Läheisneuvonpitoprosessissa ja lastensuojelun asiakkaana yleisemmin. Aineisto koostui 35 Läheisneuvonpitoon läheisverkostonsa kanssa osallistuneesta lapsesta, 3–10 lasta jokaisesta osallistuvasta maasta. Lähes puolet lapsista oli 7–12-vuotiaita, loput 13–17-vuotiaita. Tutkimuksen painopiste oli lapsen ja nuoren kokemuksessa: millainen lapsen tilanne oli ennen Läheisneuvonpitoa ja miten se muuttui Läheisneuvonpitoa ennen ja sen jälkeen, miten lapsen kokevat Läheisneuvonpidon menetelmänä sekä millä tavalla lapsi on osallinen ja tulee kuulluksi Läheisneuvonpitoprosessissa. Aineiston keruussa hyödynnettiin useita eri menetelmiä, muun muassa 35 lapsen haastatteluja (haastattelut tehtiin neljästi: viikkoa ennen Läheisneuvonpitoa, viikon sisällä Läheisneuvonpidosta, viikon sisällä ensimmäisen seurantatapaamisen jälkeen sekä vuosi Läheisneuvonpidon jälkeen; haastattelussa käytettiin menetelmänä mm. tulevaisuuden muistelu -metodia), havainnointia, Läheisneuvonpitoon liittyvän dokumentaation analysointia. Lasten kokemuksista kirjoitettiin tarinat, joiden muotoon he itse saivat vaikuttaa. Suomalaisen osa-aineiston osalta tulokset on raportoinut Reinikainen ^[22].

Meta-analyysi
Dijkstran ja kollegoiden meta-analyysissa ^[15] Läheisneuvonpito ei efektikokojen perusteella ollut yhteydessä lapsen ja perheen tilanteen kohenemiseen, kun tulosmuuttujina olivat lapsen kaltoinkohtelun määrä, sijoitukset ja neuvonpitoprosessin jälkeinen tuen tarve (efektikoko kaltoinkohtelun osalta d = 0,096, sijoitusten vähenemisen osalta d = 0,112, palvelutarpeen vähenemisen osalta, d = −0,094). Tutkimustyyppi moderoi tuloksia siten, että retrospektiivisissa tutkimuksissa Läheisneuvonpito oli tavanomaista hoitoa vaikuttavampi kaltoinkohtelun vähentäjänä, ja vähensi sijoitusten määrää ja kestoa, prospektiivisissa tutkimuksissa eroa Läheisneuvonpidon ja vertailuryhmän välillä ei löydetty. Lisäksi havaittiin, että ikä ja demografiset tekijät moderoivat vaikutusta siten, että Läheisneuvonpito lisäsi kodin ulkopuolisten sijoitusten määrää ja pituutta perheissä, joissa oli vanhempia lapsia sekä etnisiin vähemmistöihin kuuluvissa perheissä. Läheisneuvonpidon piirteillä (esim. olivatko ammattilaiset mukana suunnitelman laatimisvaiheessa vai ei) ei ollut moderoivaa vaikutusta. Meta-analyysiin sisällytettyjen tulosten laatua laskee se, että menetelmäuskollisuudesta (fideliteetistä) ei ollut tietoa. Lisäksi tulosten laatua heikentää retrospektiivisten tutkimusten suuri osuus (10/14), näissä tulosmuuttujista on saatu tietoa ainoastaan rekistereistä, eikä tietoa vertailuryhmän ja Läheisneuvonpito-ryhmän muodostamisen perusteista ole.

Satunnaistetut vertailukoetutkimukset
Hollingshead kollegoineen ^[16] ei havainnut Läheisneuvonpidolla vaikutusta lastensuojelun palveluihin uudelleen ohjautumiseen (re-referrals), aiheelliseksi todettuihin ja uuteen asiakkuuteen johtaneisiin uudelleen ohjautumisiin (substantiated re-referrals) sekä sijoituksiin. Noin 16 prosenttia sekä Läheisneuvonpito- että vertailuryhmän perheistä ohjattiin uudelleen lastensuojelun piiriin (re-referral), 5 prosenttia perheistä uudelleen ohjautumisen syy johti asiakkuuteen (substantiated referral) ja 6 prosenttia perheistä lapsi sijoitettiin kodin ulkopuolelle. Perheillä, joissa äiti oli afro-amerikkalainen ja jotka olivat Läheisneuvonpito-ryhmässä, oli suurempi todennäköisyys lastensuojelun palveluihin uudelleen ohjautumiseen (OR = 3,35). Kirjoittajat toivat esiin tuloksen voivan tarkoittaa sitä, että luottamus lastensuojelun palveluihin afro-amerikkalaisissa perheissä ja heidän lähipiirissään on lisääntynyt.

Dijkstra kollegoineen ^[18] raportoivat ensimmäisiä tuloksia hyödyntäen laajan satunnaistetun vertailukoetutkimuksen ^[17] osa-aineistoa, johon kuului 69 lastensuojelun piirissä olevaa perhettä (Läheisneuvonpito-ryhmä n = 46; vertailuryhmä n = 23). Ensisijainen tulosmuuttuja oli lapsen turvallisuus (arvio fyysisestä, seksuaalisesta tai emotionaalisesta kaltoinkohtelusta, laiminlyönnistä tai kotiväkivallasta ja sen riskistä). Toissijaisena tulosmuuttujana oli osallistujien voimaantuminen (empowerment) ja kokemus sosiaalisesta tuesta. Mittarit olivat standardoituja. Tutkimuksessa tarkasteltiin lisäksi menetelmän kustannusvaikuttavuutta (ks. kohta kustannustehokkuus). Mittauspisteitä oli lähtömittauksen jälkeen sekä kuuden että 12 kuukauden kohdalla. Kuuden kuukauden seurannassa Läheisneuvonpito ei ollut tavanomaista hoitoa tehokkaampi lapsen kaltoinkohtelun vähentäjänä (p = 0,92; OR = 0,93, 95% CI = 0,26–3,41), tulos oli sama myös 12 kuukauden seurannassa (p = 0,83; OR = 0,85, 95% CI = 0,18–3,99). Voimaantumisen tunne oli suurempi Läheisneuvonpitoryhmässä 6 kuukauden kohdalla vertailuryhmään verrattuna (p < 0,05; 4,42 (kh 0,53) vs. 4,15 (kh 0,57); F(1, 67) = 4,51), mutta ei 12 kuukauden kohdalla. Koetun sosiaalisen tuen suhteen eroja ei havaittu.

Kvasikokeellinen tutkimus
Ruotsalaisessa aineistossa Sundell & Vinnerljung ^[19] havaitsivat, että Läheisneuvonpitoryhmässä (n = 97) oli välittömästi Läheisneuvonpidon jälkeen enemmän lastensuojelun palveluiden tarvetta (p < 0,01; keskiarvo 1,5 v 1,2; F(1,139) = 8,02) ja enemmän lasten sijoituksia (p < 0,001; 25 % vs 10 %; , χ2(1) = 11,87). Kotiin tuodun tuen tarve ei eronnut ryhmien välillä. Kolmen vuoden seurantatulokset olivat seuraavat:

• Kaltoinkohtelujen määrä ei kolmen vuoden seurannassa vähentynyt Läheisneuvonpitoryhmässä vertailuryhmää enemmän. Selvityksessä vahvistuneita kaltoinkohteluepäilyjä oli enemmän Läheisneuvonpitoryhmässä (60 %) vertailuryhmään verrattuna (40 %), ero oli tilastollisesti merkitsevä (p < 0,01; χ2(1) = 8,92). Suurin osa seurannan aikana todetuista lapsen kaltoinkohtelusta olivat laiminlyöntiä (162/254; 64 %). Laiminlyöntikokemuksia oli enemmän Läheisneuvonpitoryhmässä (p < 0,01; 47 % vs 29 %; χ2(1) = 8,55). Myös fyysinen ja seksuaalinen hyväksikäyttö (51 tapausta) oli yleisempää Läheisneuvonpitoryhmässä vertailuryhmään verrattuna (p < 0,001; 21 % vs 3 %; χ2(1) = 20,21). Käyttäytymisongelmien vuoksi tehdyt ohjaamiset palveluiden piiriin eivät eronneet tilastollisesti merkitsevästi ryhmien välillä.
• Kolmen vuoden seurannassa Läheisneuvonpitoon osallistuneiden perheiden lapset saivat keskimäärin pidemmän aikaa lastensuojelun palveluita (p < 0,01; M = 514 päivää vs. M = 375 päivää; F(1,231) = 6,95). Kumulatiivinen lastensuojelupalveluita saaneiden lasten osuus ei kolmen vuoden seurannassa eronnut tilastollisesti merkitsevästi ryhmien välillä.
• Kodin ulkopuoliset sijoitukset olivat seurannan aikana yleisempiä Läheisneuvonpitoryhmässä (42 %) verrattuna vertailuryhmään (21 %), ero oli tilastollisesti merkitsevä (p < 0,001; χ2(1) = 12,33). Myös sijoitusten kesto oli pidempi Läheisneuvonpitoryhmässä (p < 0,01; M = 205 päivää vs M = 103 päivää, F(1,233) = 6,87). Verrattaessa sukulaisten luokse sijoitettujen lasten määrää oli se tilastollisesti merkitsevästi suurempi Läheisneuvonpitoryhmässä (p < 0,05; 41/9, 22 % vs, 1/30, 3 %; χ2(1) = 4,96).
• Asiakassuhde lastensuojeluun oli kolmen vuoden seurannan jälkeen päättynyt puolella Läheisneuvonpitoon osallistuneista lapsista, kontrolliryhmällä osuus oli 68 prosenttia, ero oli tilastollisesti merkitsevä (p < 0,01; χ2(1) = 7,97).
• 75 prosenttia kutsutuista perheen ja lähipiirin jäsenistä ja 67 prosenttia kutsutuista lapsista osallistui Läheisneuvonpitoon, keskimäärin tapaamisiin osallistui läheisverkostosta 6,5 ihmistä. Kaikissa tapauksissa läheisverkosto kykeni muodostamaan suunnitelman ja yhtä lukuun ottamatta sosiaalityöntekijät saattoivat hyväksyä suunnitelman sellaisenaan. Useissa tapauksissa perheenjäsenet olivat tunnistaneet ja kirjanneet suunnitelmiin asioita (esim. vanhemman tai lapsen päihteidenkäyttö), joita ammattilaiset eivät olleet nostaneet esiin tai tunnistaneet. Asiakastyytyväisyys oli korkeaa: 89 prosenttia osallistujista oli tyytyväisiä tehtyyn suunnitelmaan ja 86 prosenttia piti Läheisneuvonpitoa suositeltavana lastensuojelun työtapana. Läheisneuvonpidoista joka kymmenennessä ammattilainen oli mukana perheen läheisten keskinäisessä neuvonpidossa, tällä ei ollut tilastollisesti merkitsevää vaikutusta perheen kokemuksiin neuvonpidosta
• Monimuuttuja-analyyseissa (multiple regression analysis) Läheisneuvonpito osoittautui merkitykselliseksi lapsen lastensuojelun palvelutarpeiden ennustajaksi kun lapsen ikä, sukupuoli, perhetausta sekä lapsen/perheen ongelman tyyppi ja vakavuusaste kontrolloitiin. Läheisneuvonpito ennusti tiheämpää uudelleen ohjautumista lastensuojelun ammattilaisten ja palveluiden piiriin (p < 0,001; regressiokerroin 0,26), suurempaa uusien annettujen palveluiden määrää (p < 0,001; 0,35), suurempaa läheisverkoston tekemää lastensuojeluilmoitusten määrää (0,21, p < 0,01), suurempaa kaltoinkohtelujen määrää (p < 0,01; 0,16, ), pidempää aikaa kodin ulkopuolisessa sijoituksessa kolmen vuoden seurannan aikana (p < 0,01; 0,22), mutta toisaalta myös vähemmän intensiivistä tukea seurannan kuluessa (p < 0,01; 0,21). Efektikoosta kertovien regressiokeroimien luottamusvälejä ei raportoitu, mikä vaikeuttaa tulosten tulkintaa. Ennustettavien muuttujien varianssista 0–7  prosenttia selittyi läheisneuvonpidon vaikutuksella, mitä voidaan pitää vähäisenä.

Yllä kuvattujen tulosten pohjalta Sundell ja Vinnerljung ^[19] toteavat, että lapsen ja perheen hyvinvointiin keskittyviä tulosmuuttujia katsomalla ei voida todeta Läheisneuvonpidon olevan seurannassa vaikuttava (hypoteesina tutkimuksessa oli mm. palvelutarpeen ja kaltoinkohtelun väheneminen). Kuitenkin menetelmällä on kirjoittajien mukaan merkittäviä asiakaskokemukseen ja prosessiin liittyviä hyötyjä. Sekä kirjoittajat että Tinworth ja Merkel-Holguin ^[23] ovat huomauttaneet tutkimuksen johtopäätöksiä rajoittavan muun muassa aineiston valikoituneisuus (Läheisneuvonpito-ryhmään ohjautui perheitä, joilla oli tilastollisesti merkitsevästi enemmän aiempaa lastensuojeluhistoriaa (p < 0,001; 71 % vs. 51 %; χ2 = 10,33) sekä vaikeampia ongelmia), sekä se, että Läheisneuvonpito-ryhmän ammattilaisten menetelmäuskollisuudesta ei ole tietoa. Lisäksi he tuovat esiin, ettei lisääntynyttä lastensuojelun palveluiden tarvetta Läheisneuvonpito-ryhmässä voida pitää automaattisesti negatiivisena tuloksena, vaan se voi viestiä myös esimerkiksi siitä, että läheisverkosto on sensitiivisempi tunnistamaan kaltoinkohtelun haitallisuuden ja osa hakea tarvittaessa ammattilaisten apua.

Pohjoismaiset laadulliset tutkimukset
Sundell, Vinnerljung & Ryburn ^[21] raportoivat 219 ruotsalaisen ja brittiläisen sosiaalityöntekijän aineistossa näillä olevan positiivisia ajatuksia Läheisneuvonpidosta menetelmänä. Asenteita mitattiin kahdeksalla kysymyksellä viisiportaisella Likert-asteikolla. Vastaajista 77 prosenttia sai pistemääräksi yli 3,5, mitä tutkimuksessa pidettiin raja-arvona, joka kertoi positiivisesta suhtautumisesta Läheisneuvonpitoon menetelmänä. Kuitenkin vain alle puolet (42 %) oli työssään ohjannut perheen läheisneuvonpitoprosessiin edeltävän 18 prosentin aikana.

Pohjoismaissa toteutettu laadullinen tutkimus (n = 35 lasta) osoitti lasten tilanteiden muuttuvan Läheisneuvonpitoprosessin myötä pääasiassa parempaan suuntaan ^[24]. Lapset kokivat prosessin myönteisenä, mutta käsitykset siitä, kuinka paljon Läheisneuvonpitoprosessi oli vaikuttanut tilanteen muuttumiseen, vaihtelivat. Reinikainen ^[22] raportoi pohjoismaisen tutkimuksen suomalaisen osa-aineiston tulokset (aineisto koostui seitsemästä suomalaisesta lapsesta perheineen). Lapsilähtöisyys toteutui Läheisneuvonpitoprosesseissa vaihtelevasti, mutta tutkijan mukaan kokonaisuudessaan arvioituna hyvin. Kuusi seitsemästä lapsesta ja nuoresta raportoi kokemuksensa omasta tilanteesta kokonaisuutena olevan seuranta-ajan jälkeen parempi kuin ennen ensimmäistä Läheisneuvonpitoa. Kaikki kokivat läheisten osallistumisen neuvonpitoon tärkeäksi ja he kokivat saaneensa vaikuttaa siihen, keitä Läheisneuvonpitoon kutsutaan. Reinikainen ^[22] näki kehittämisen kohteena tavan, jolla ammattilaiset puhuivat lapsesta, sillä tutkimuksen perusteella lapsen myönteiseen kokemukseen Läheisneuvonpidosta voidaan vaikuttaa keskeisesti varmistamalla koko prosessin ja Läheisneuvonpitotapaamisten välittävä ja rakentava ilmapiiri ja dialogisuus. Lapsen avustajan merkitys ja tarve kehittää lapsen avustajan roolia nousi niin ikään esiin keskeisenä kehittämiskohteena.

Koulutuksia järjestettiin aktiivisesti vuosituhannen vaihteen jälkeen, mutta viime vuosina järjestettyjen läheisneuvonpitokoulutusten määrästä ei ole tietoa. Läheisneuvonpidon käyttöönoton tueksi on laadittu opas ^[1], jota voidaan hyödyntää koulutuksessa. Koulutusten sisältöä ei koordinoida ja koulutusten rakenne ja materiaalit ovat kouluttajakohtaisia.

Menetelmän juurtumista ja ylläpitoa hankaloittaa se, että tällä hetkellä yhteisiä tapaamisia Läheisneuvonpidon käyttäjille ei ole järjestetty useaan vuoteen. Pohjoismainen Läheisneuvonpito-kongressi järjestetään joka toinen vuosi.

Koulutuksen saatavuus on ollut hyvä 2000-luvun alussa, mutta vaikeutunut sen jälkeen. Tällä hetkellä koulutusta saa tilaamalla Läheisneuvonpitoa käytännössä tekeviltä tahoilta. Hintatiedot saa kouluttajatahoilta kysymällä.

Läheisneuvonpitojen kustannukset muodostuvat mm. koollekutsujien palkkioista, sosiaalityöntekijöiden ylityökorvauksista, neuvonpitojen tarjoiluista, läheisten matkakorvauksista ja lastenhoitajista. Suomessa on arvioitu ^[25], että yksi lastensuojelun laitospaikka maksaa noin 150 € vuorokaudessa. Läheisneuvonpidon hinnaksi on arvioitu 1000–1500 euroa. Näin ollen jo yhden lapsen sijoituksen siirtyminen 10 vuorokaudella maksaa Läheisneuvonpidon kustannukset takaisin. Mikäli sijoitukselta vältytään kokonaan, ovat säästöt huomattavasti suuremmat. Säästöjä voidaan saavuttaa myös silloin, jos huostaanottoon päädytään: mikäli sijoituksella on koko verkoston tuki, saatetaan välttää esim. sijaishuoltopaikkoien muutokset, koska lapsella on mahdollisuus verkostonsa tukemana kiinnittyä sijaishuoltopaikkaan. Jos vältetään vastentahtoinen huostaanotto, säästetään hallinto- ja oikeudenkäyntikustannuksia.

Myös kansainvälisissä raporteissa on viitattu merkittäviin kustannussäästöihin (mm. The Rees Centre for Research in Fostering and Education, Rees Center Newsletter, 2017 ^[27]). Varsinaisia kustannusvaikuttavuustutkimuksia on ilmestynyt kaksi. Kahdessa hollantilaisessa tutkimuksessa on arvioitu Läheisneuvonpidon kustannusvaikuttavuutta verrattuna normaaliin toimintaan. Dijkstan kollegoineen ^[18] tutki Läheisneuvonpitoa lastensuojelussa lapsiperheillä satunnaistetulla vertailukoeasetelmalla ja Onrust kollegoineen ^[28] intergroidussa palvelujärjestelmässä kehitysvammaisia nuoria satunnaistamattomalla tutkimusasetelmalla. Molemmissa tutkimuksissa Läheisneuvonpidon kustannukset olivat 4000 € per perhe ja ryhmien muun palvelunkäytön kustannukset eivät eronneet yhteiskunnan näkökulmasta. Tutkimusten mukaan Läheisneuvonpidon kustannusvaikuttavuus riippuu päättäjän halukkuudesta maksaa lisävaikuttavuudesta. Dijkstran ja kollegojen tutkimuksen ^[18] pohjalta Läheisneuvonpidon kustannusvaikuttavuutta on kuitenkin pidettävä epätodennäköisenä. Myös Onrustin ja kollegojen ^[28] tutkimuksessa Läheisneuvonpidon kustannusvaikuttavuuden todennäköisyys on pieni, mutta todennäköisyys saadaan nousemaan, kun päättäjän maksuhalukkuus kasvaa korkeaksi (5 000 € per yksi vähentynyt huoli perheestä).

Kokemuksia läheisneuvonpidosta on raportoitu sekä asiakkaiden ^[29], myös lasten ^[24], että kuntien ^[30] ja koollekutsujien 31, sosiaalityön ^[10] ja dialogisuuden ^[4] näkökulmasta. Raportoidut kokemukset sekä kotimaisessa että pohjoismaisessa kirjallisuudessa ovat olleet myönteisiä.

Tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla on kaksi päätoimista Läheisneuvonpidon koollekutsujaa, jotka työskentelevät Helsingin kaupungin lastensuojelun alaisuudessa. Vuosittain käynnistyy 15–30 uutta Läheisneuvonpitoprosessia, lisäksi käynnistyy vuosittain useita kriisitilanteisiin sopivia akuuttineuvonpitoja, jotka ovat kestoltaan lyhyempiä ja vähemmän valmistelua vaativia. Työssä on erityisesti painostettu lapsen oman äänen kuulumiseen ja lapsen oman työntekijän ohjaamiseen ja tukemiseen. Keskimääräinen läheisneuvonpitoprosessi seurantoineen kestää muutamia vuosia, varsinaisen läheisneuvonpidon ohella järjestetään keskimäärin kaksi seurantakokousta. Helsingissä työntekijöiden kokemukset menetelmän käytössä lastensuojelussa ovat positiivisia. Muualla Suomessa sosiaalialan osaamiskeskukset ja yksityiset toimijat tarjoavat Läheisneuvonpitoa. Nousiainen ^[32] on todennut, että Läheisneuvonpidon kansallisessa saatavuudessa on suuria eroja, ja juurtumista ehkäiseviä tekijöitä ovat olleet yleinen asenneilmasto ja kuntien priorisointi palveluissa. Tarkempia tietoja menetelmän tämänhetkisestä levinneisyydestä ja juurtumisesta ei ole.

Menetelmään on sisäänrakennettu sen vaikutusten seuranta seurantatapaamisten puitteissa, joiden tarkoituksena on seurata Läheisneuvonpidossa laaditun suunnitelman toteutumista.