Palomäen lisensiaattityön tulokset osoittivat, että lasten uhmakkuus (p = 0,001) ja aggressiivisuus (p = 0,004) vähentyivät intervention jälkeen. Keskittymisvaikeudet vähenivät vain tytöillä ja vaikeasti uhmakkailla lapsilla. Niillä, joilla uhmakkuus ei ollut keskeinen ongelma, keskittymisvaikeudet pysyivät samoina tai lisääntyivät. Levottomuudessa, tarkkaamattomuudessa, epäsosiaalisuudessa tai tunne-elämän vaikeuksissa ei tapahtunut tilastollisesti merkitseviä muutoksia. Vanhempien subjektiivinen kokemus lapsen ylivilkkaus-, käytös- ja tunne-elämän ongelmien vakavuudesta ei muuttunut tilastollisesti merkitsevästi.
Tutkimuksen luotettavuutta heikentivät pieni otos, vertailuryhmän puute sekä efektikoon puuttuminen.
Salmen väitöskirjan mukaan yleisten käytösongelmien hallinnan taidot olivat parantuneet tilastollisesti merkitsevästi interventioryhmän äideillä verrokkiryhmään verrattuna (p = 0,031, d = 1,37). Muutos (efektikoko) oli vaikutukseltaan erittäin suuri. Muutokset vanhemmuustaidoissa, emotionaalisten ongelmien sekä ADHD-tyyppisten oireiden sekä uhmakkuus- ja käytösongelmien hallinnan taidoissa eivät olleet tilastollisesti merkitsevä vanhempien arvioimana. Lapsen emotionaaliset- ja käytösongelmat, hyperaktiivisuus, kaveriongelmat sekä prososiaalinen käytös eivät olleet muuttuneet tilastollisesti merkitsevästi vanhempien arvioimana verrokkiryhmään verrattuna, eivät myöskään opettajien arvioimana, tosin ryhmien välinen ero lapsen käytöksen ongelmien muutoksessa vanhempien kokemana sekä opettajan kokemus lapsen hyperaktiivisuudessa oli interventioryhmän hyväksi. Muutoksia ei havaittu 6 kuukauden seurannassa.
Tutkimuksen luotettavuutta heikentävät pieni otos ja vertailuryhmän valikoinnin puutteellisuus sekä merkittävät erot käytösongelmien lähtötasoissa, kontrolliryhmän lasten käytöksen ollen selvästi haasteellisempaa (tilastollisesti merkitsevä ero uhmakkuusongelmien vakavuudessa [p < ,05] ja käytösongelmissa CD problems [ p < ,05], sekä vaikeuksien kokonaispistemäärässä).
Katajiston ja Tuomisen pro gradu–tutkielmassa saatujen tulosten mukaan Perhekouluun osallistuneiden ylivilkkaiden lasten vanhempien (n = 35) vanhemmuuskokemuksissa (F(2,96) = 23,529, p < 0,001) ja ohjauskeinoissa (F(2,112) = 22,791, p < 0,001) tapahtui suurempi koheneminen kuin verrokkiryhmän (n = 104) vanhemmilla. Muutos oli tilastollisesti merkitsevä. Ylivilkkaiden lasten vanhempien vanhemmuudesta nauttiminen (F(1,97) = 22,385, p < 0,001) lisääntyi ja heidän kokemansa uupumus (F(1,97) = 39,265, p < 0,001) sekä määräilevään vanhemmuuteen liittyvien ohjauskeinojen käyttäminen (F(1,113) = 45,931, p < 0,001) vähenivät enemmän kuin verrokkiryhmän vanhemmilla. Perhekouluun osallistuneiden vanhempien ohjaavaan vanhemmuuteen liittyvien keinojen käytön määrä näytti myös lähestyvän verrokkiaineiston vanhempien keskiarvoa, joskin tulos jäi suuntaa antavaksi (F(1,113) = 3,121, p = 0,8). Ohjaavan vanhemmuuden ja ryhmäjäsenyyden välillä ei ollut yhdysvaikutusta, mutta ohjaava vanhemmuus lisääntyi tutkimusajanjakson aikana merkittävästi molemmissa ryhmissä (F(1,113) = 9,652, p< 0,01).
Tulosten merkittävyyttä heikentävät verrokkiryhmän erilaisuus (interventioryhmän lapsilla ylivilkkauteen, tarkkaavuuden ongelmiin ja/tai aggressiivisuuteen viittaavia käyttäytymispiirteitä tai ADHD-diagnoosi sekä lapsen haastavaa käytöstä, verrokkiryhmä lapsia, joilla ei todetusti näitä ongelmia) eivätkä tulokset ole täten suoraan sovellettavissa.
Hiitolan opinnäytetyön mukaan vanhemmat (n = 7) olivat tyytyväisiä Perhekouluun ja kokivat saaneensa toimivia vinkkejä lapsen kanssa toimimiseen ja vanhemmuuteen. Vertaistuki koettiin tärkeäksi. Maukonen raportoi opinnäytetyössään vanhempien (n=4) saaneen hyödyllisiä toimintamalleja. Koulutus oli parantanut vuorovaikutusta lapsen ja vanhemman välillä. Vanhemmat kokivat vertaistuen tärkeäksi. Laakson ja kollegoiden kyselylomaketutkimuksessa selvisi, että suurin osa äideistä (n = 60) ja isistä (n = 25) oli tyytyväisiä sekä vanhempien että lasten ryhmään. Myös tässä tutkimuksessa vanhemmat kokivat ryhmässä käydyt keskustelut ja vertaisvuorovaikutuksen ohjelman parhaaksi anniksi. Mäen ja Sorvalin haastattelututkimuksessa Perhekoulun ohjaajakoulutukseen osallistuneet varhaiskasvattajat (n = 9) kokivat lapsiryhmässä käytettyjen menetelmät vaikuttaneen myönteisesti kasvattajan ja lapsen sekä lasten keskinäiseen vuorovaikutukseen. Kivirannan varhaiskasvattajien (n = 5) teemahaastattelun tulosten mukaan perhekoulun merkittävintä anti tarjosi reflektio muiden varhaiskasvattajien kanssa sekä vertaisoppiminen.
Paju toteaa raportissaan , että Perhekoulu toimii parhaimmillaan oppikirjan mukaisesti tai paremmin, mutta kaikille perheille se ei toimi optimaalisesti. Perheet, joilla on eniten ongelmia, saavat irti kokonaisuutena eniten. Konkreettisista tekniikoista hyötyvät eniten ne, joilla on aloitettaessa niistä vähiten tietoa ja kokemusta. Niille, joiden lähtötilanne on heikoin, perhekoulu kevyenä ja ei-leimaavana toimintana on erinomainen, mutta osana laajempaa tukikokonaisuutta.
Olemassa olevan vähäinen tutkimustieto osoittaa, että Perhekoulu-toiminta on lupaavaa ja sitä kannattaisi tutkia lisää.